Ratkaisu C-452/24 Lunapark Scandinavia Oy Ltd vastaan Hardeco Finland Oy
Mistä riidassa on kysymys?
Tavaramerkkilainsäädännön mukaan aikaisemman tavaramerkin haltija, joka on jäsenvaltiossa yhtäjaksoisesti viiden vuoden ajan sallinut tässä jäsenvaltiossa rekisteröidyn myöhemmän tavaramerkin käytön tästä käytöstä tietoisena, ei voi enää vaatia myöhemmän tavaramerkin julistamista mitättömäksi tämän aikaisemman tavaramerkin perusteella niiden tavaroiden tai palvelujen osalta, joita varten mainittua myöhempää tavaramerkkiä on käytetty, ellei saman myöhemmän tavaramerkin rekisteröintiä ole haettu vilpillisessä mielessä.
Markkinaoikeuden soveltama suomalainen periaate taas edellyttää, että kanne on nostettava kohtuullisessa ajassa, muutoin kanneoikeus katsotaan menetetyksi.
Markkinaoikeus toisin sanoen katsoi, että tavaramerkkilainsäädännössä säädetty ei ole tyhjentävää, vaan huomioon voidaan ottaa muitakin periaatteita.
Riidan tausta
Lunapark omistaa nykyisin rekisteröidyn tavaramerkin DRACULA, jota oli haettu 29.8.2003 ja rekisteröity 14.8.2009 makeistuotteille. Yhtiö tuo maahan ja markkinoi Suomessa makeisia, joiden pakkauksissa on sanamerkki DRACULA ja kuvallisia elementtejä, jotka esittävät Dracula -hahmoa.
Karkkimies niminen yhtiö oli aiemmin tuonut maahan ja markkinoinut makeisia, joissa oli merkintä DRACULA, sekä ennen vuotta 2009 että Lunaparkin tavaramerkin rekisteröinnin jälkeen. Karkkimiehellä ei ollut yksinoikeutta merkkiin rekisteröinnin tai käytön perusteella, eikä Lunaparkin ja Karkkimiehen välillä ollut sopimusta käytöstä.
Vuonna 2019 Hardeco osti Karkkimiehen ja jatkoi samojen makeisten maahantuontia ja markkinointia. Pakkauksissa säilyivät sana Dracula ja vastaavat kuvalliset elementit.
Lunapark nosti kanteen markkinaoikeudessa vaatien, että Hardecon toiminta loukkaa sen yksinoikeutta DRACULA-tavaramerkkiin. Lunapark vaati kieltoa tavaramerkin käytölle ja vahingonkorvausta.
Hardeco väitti jatkaneensa edeltäjänsä Karkkimiehen pitkäaikaista käytäntöä, jota Lunapark ei ollut vastustanut. Siksi Hardeco katsoi, että kanne on hylättävä, koska Lunapark on menettänyt kanneoikeutensa pitkän passiivisuuden vuoksi.
Markkinaoikeus katsoi, että merkkien välillä on sekaannusvaara, mutta hylkäsi Lunaparkin kanteen tältä osin. Se katsoi, että Lunapark oli menettänyt kanneoikeutensa yleisten yksityisoikeudellisten periaatteiden mukaisesti passiivisuutensa vuoksi.
Suomalaisen yksityisoikeuden mukaan on laajalti sovellettu periaatetta, jonka mukaan kanne on nostettava kohtuullisessa ajassa sen jälkeen, kun kantaja on saanut tai olisi pitänyt saada tietoonsa asiaan liittyvät seikat.
Lunapark valitti korkeimpaan oikeuteen väittäen muun muassa, että tätä kansallista periaatetta ei voida soveltaa, koska se rajoittaisi rekisteräidyn tavaramerkin haltijan kielto-oikeutta direktiivin vastaisesti.
Lisäksi Lunapark katsoi, että yhtiön passiivisuutta Karkkimiehen suhteen ei voida tulkita passiivisuudeksi Hardecoa kohtaan ja että se oli toiminut kohtuullisessa ajassa.
Suomen Korkein oikeus pyysi ennakkoratkaisua EUT:lta, koska oli epäselvää, voidaanko kansallista periaatetta soveltaa tavaramerkin loukkausta koskevassa asiassa.
KKO kysyi onko tavaramerkkidirektiivin 2015/2436 10 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä sellaisen kansallisen oikeuden yleisen periaatteen soveltamiselle, jonka mukaan rekisteröidyn tavaramerkin haltija voi menettää muussa kuin kyseisessä direktiivissä nimenomaisesti säädetyissä tapauksissa oikeutensa kieltää kolmatta käyttämästä samaa tai samankaltaista merkkiä.
EUT:n ratkaisu
EUT totesi viitaten omaan oikeuskäytäntöönsä, että direktiivi on täysin yhdenmukaistanut ne edellytykset, joiden täyttyessä myöhemmän rekisteröidyn tavaramerkin haltija voi säilyttää kielto-oikeutensa.
Tuomioistuin katsoi, että tulkinta, joka sallisi kansallisen tuomioistuimen rajoittaa tavaramerkkioikeuksien käyttöä laajemmin kuin mitä direktiivin 18 artiklan 1 kohdassa ja 9 artiklassa säädetään, vaarantaisi direktiivin tavoitteen varmistaa yhtenäinen suoja tavaramerkeille kaikissa jäsenvaltioissa.
EUT:n mukaan direktiivi estää suomalaisen oikeusperiaatteen soveltamisen, jonka mukaan rekisteröidyn tavaramerkin haltijan oikeus kieltää kolmatta osapuolta käyttämästä merkkiä voisi poistua muissa kuin direktiivissä nimenomaisesti mainituissa tilanteissa.
Toisin sanoen suomalainen tuomioistuin ei voi vedota muihin kansallisiin periaatteisiin, joita sovelletaan esimerkiksi kiinteistöriidoissa, muuttaakseen kriteerejä, joiden perusteella kanneoikeus katsotaan menetetyksi tavaramerkkiasiassa.
Kommentti
EUT:n ohjeistus oli lyhyt mutta selkeä: tässä tapauksessa suomalaisen oikeuden ja EU-oikeuden ”sekoittaminen” ei ollut sallittua.
Seuraamme kuitenkin mielenkiinnolla, miten korkein oikeus lopulta ratkaisee asian.